Keski-Eurooppa: Pyhä Nikolaus ja Krampus “pimeä apulainen”
Pyhän Nikolaus ja Krampus (varsinkin saksankielisessä Euroopassa) oli ennen 1800-lukua huomattavasti monimutkaisempi kuin nykyajan lempeä joulupukki. Nikolausta seurasi usein sarvipäinen hahmo, joka tunnetaan eri alueilla nimillä Krampus, Klaubauf tai Bartl. Kenties Simpsoneiden ilkikurinen poika, Bart Simpson on juuri saanut nimensä Krampukselta.
Krampus edusti pelottavaa paholaismaista olentoa, joka antoi piiskaa tuhmille lapsille. Aikuisten maailmassa Krampuksen rooliin liittyi myös rietasta keppostelua – ilkeät katseet, pitkät kieltään roikottavat naamarit ja pikku "piiskaniskut" eivät jääneet aina vain lasten pelotteluun. Joillain alueilla Krampus-paraateissa aikuisetkin saattoivat saada kevyttä kuritusta joko ihan leikillään tai hiukan rajummin. Tarinoissa mainitaan myös varsin roiseja irvailuja, kaksimielisiä lauluja ja tansseja: pakanallista, karnevalistista tunnelmaa, joka keskellä talvea saattoi antaa porvariston korville punan poskille.
Kuka on Krampus?
Krampus on Keski-Euroopan kansantarustoon liittyvä hahmo, joka näyttäytyy erityisesti Alppien alueella: Itävallassa, Baijerissa, Pohjois-Italiassa ja tietyillä Saksan osilla. Tarinoiden mukaan Krampus on hirviömäinen olento, jolla on sarvet, pitkät kynnet ja musta tai tummanruskea turkki. Ulkoasussaan hän muistuttaa jonkinlaista paholaishahmoa tai ikiaikaista vuoristojättiä. Yleisesti ottaen Krampus liitetään joulun aikaan, koska hänen roolinsa on täydentää Pyhän Nikolauksen tai Joulupukin vierellä kulkevaa kaksijakoista perinnettä: missä Pyhä Nikolaus palkitsee kilttejä lapsia, Krampus rankaisee tuhmia.
Krampus ja joulu
Krampuksen ja joulun yhteys liittyy nimenomaan Keski-Euroopan esikristillisiin pyhäjuhliin ja pakanallisiin rituaaleihin. Kristinuskon laajetessa nämä vanhat kansantarinat eivät kokonaan kadonneet vaan sekoittuivat kristillisiin jouluperinteisiin. Monissa alppikylistä löytyi (ja löytyy edelleen) vanha tapa kulkea kulkueena kaduilla Krampus-asuissa talvella – erityisesti joulukuun alussa, Pyhän Nikolauksen päivänä. Tämä perinne, Krampuslauf, on yhä suosittu turistinähtävyys: joukko sarvipäisiä Krampuksia lähtee kulkemaan kylän raittia, ja he saattavat jopa koittaa pelotella ohikulkijoita kevyesti kiljutellen ja kelloja kilistellen.
Historiallisesti Krampus edusti joulun pimeää puolta, jossa korostui varoittava elementti: lapsia muistutettiin, että tuhmana oleminen toisi Krampuksen luokse tuomaan risuja tai jopa hakemaan lapsen kokonaan mukanaan säkissään. Vaikka tämä tarina voi kuulostaa pelottavalta nykypäivän standardien valossa, se oli aikoinaan osa suullista perinnetietoa, joka yritti pitää yllä kuria ja tapoja yhteisöissä.
Historiallinen tarina Krampuksesta
Legendan mukaan keskiajalla eli eräässä Ylä-Itävallan laaksossa kreivi Leopold -niminen aatelismies, jonka valtakuntaa koettelivat ankarat talvet ja niukkuus. Eräänä talvena lasten katoamiset levisivät kulovalkean tavoin pikkukylissä. Pelokkaat vanhemmat puhuivat sarvipäisestä pedosta, joka liikkui öisin ja vei tuhmia tai yksin metsässä vaeltavia lapsia.
Kun hätä alkoi olla suurimmillaan, kreivi Leopold keräsi yhteen ritareitaan ja rohkeimpia metsämiehiä. He lähtivät soihtujensa kanssa tutkimaan ympäröiviä vuoria ja karuja rotkoja. Pakkasöissä soihtujen loiste piirtyi salaperäisille vuorenseinämille, joita reunustivat ikiaikaiset luolat. Metsä yritti kätkeä totuuden heiltä, mutta jokaisen kulman takana tuntui luuraavan tummia varjoja – kuin sarvinen hahmo olisi tarkkaillut heidän jokaista askeltaan.
Useiden viikkojen tulokseton etsiminen uuvutti ryhmän, kunnes eräässä vuoriston jyrkässä rotkossa he kuulivat vaimeita huutoja. Valon säteet osuivat luolan suulle, ja kun kreivi Leopold ja hänen miehensä astuivat sisään, he näkivät pedonomaisen jalanjäljen ja repeytyneitä vaatteita. Lapset olivat kuitenkin tallella – peloissaan, mutta vahingoittumattomina. Pimeydessä häämötti juuri se hirviö, jota he olivat tulleet etsimään: Krampus.
Tarina kertoo, että Krampus, nähtyään soihtujen valossa kreivi Leopoldin ritarien pitkät miekat ja haukankuvaiset vaakunat, päästi lapset vapaaksi ilman vastarintaa. Krampuksen silmissä välkähti hetken ajan inhimillinen katse – kuin se olisi tunnustanut tekonsa vääryydeksi. Tapahtuma sai aikaan kylissä pysyvän perinteen, jossa Krampusta alettiin varoa ja samalla kunnioittaa. Perheiden keskuudessa vakiintui ajatus, että jokaisen lapsen – ja miksei aikuisenkin – on hyvä pysähtyä miettimään tapojaan. Kun joulu lähestyy, Krampuksen legenda muistuttaa meitä siitä, kuinka pimeys ja valo kulkevat käsi kädessä juhlanajassakin.